Sähköä, sanoi Lönruutti

Rooleissa > Lehtijutut > Kirjailijat

Satakunnan Kansa 2.7.2002, Ville Hammarberg:

Kuivalahden kesäteatterin ensi-ilta Eurajoen Kuivalahdella 28.6.2002.

Kantaesityksensä Kuivalahdella saanut Sähköä, sanoi Lönruutti ansaitsee kiitoksen yhdestä piirteestään. Suurelta osin näin paikallishistoriaa pitääkin värittää. Luontevan kansankielen mukaan ottamisella, historiallisten tosiseikkojen painottamisella ja epookkiin pyrkimisellä. Oma merkityksensä on silläkin, että näytelmä valmistui kunnioittamaan Elias Lönnrot -juhlavuotta. Se tuo esille jälleen yhden suurmiehelle ominaisen piirteen. Hänelle ystävyssuhteet olivat hyvin merkityksellisiä. Vaeltaja ja runonkerääjä tarvitsi kansanperinnetyössään vahvaa sosiaalista luonnetta. Kiintoisaa on, että ystävyys ylettyi myös Eurajoelle. Rikantilan Samuel Roos oli Lönnrotin hengenheimolainen, kansallisen heräämisen pioneereja ja oman kielen rikastuttamisen uranuurtaja.

Jos kuitenkin puhutaan Teerialhon ja Seppälän tekstistä draamaksi tarkoitettuna hengentuotteena, niin aika sekainen tämä lopputulos kieltämättä on. Näytelmän alku antaa viitteitä perinteisestä sekaannuskomediasta, sitten siirrytään unitautisen pojan parantamisen suhteen jo farssin puolelle. Tämän jälkeen vuorossa on paatoksellista kansanvalistustyötä. Parantajan ilmaantuessa kylille raotellaan uskomusten ja tieteen välisiä ristiriitoja. Välillä käydään sosiaalisen alhaison kuvauksessa puskafarssin puolella ja vihdoin siirrytään perinteisen kesäteatterin rakkauskuvauksiin. Ja tilkkeeksi aina välillä suupataan, lauletaan muutama ralli ja täräytellään Rauma-Pori -sutkauksia.

Syviä sudenkuoppia

Oikeastaan mitään lankoja ei näytelmässä lopulta solmita yhteen. Aloitellut ideat kuihtuvat kokoon, vaikka monet niistä olisivat lähteneet todennäköisesti jopa siivilleen. Itse olisin paneutunut sekaannuskomedian mahdollisuuksiin. 1840-luvun luokkayhteiskunta olisi antanut tähän muhevat mahdollisuudet. Varsinkin kun itse Lönnrot ei pukeutumisellaan reissuillaan yleensä keekoillut, vaan kerrankin heitettiin kisällinsällinä ulos talosta, josta oli kerrankin arvoistaan hevoskyytiä pyydellyt.

Kun tarinaa kirjoitetaan kahden kirjoittajan voimin, niin nämä juonellisen hajoamisen sudenkuopat ovat todella syviä. Teerialhon ja Seppälän suhteen voidaan kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, että Sähköä, sano Lönruutti sentään toimii dialogitasolla. Tässä kohden ei kaksi taitavaksi tunnettua kirjailijaa sentään erehdy.

Ohjaaja Matti Mäntylällä on siis tekstin tuomisessa näyttämölle ollut tekemisensä. Kuinka paljon ohjaaja on itse saanut tekstiä raakata tai jopa paremmin soljuvaksi kerronnaksi täydentää, on arvoitus. Tässä tapauksessa lopputulos ei kuitenkaan niitä säväyttävimpiä ole, sillä näytelmähän suorastaan hajoaa käsiin. Onneksi Kuivalahdelle kuitenkin on, että Mäntylällä on hyviä taitoja henkilöohjaukseen ja kuivalahtelaisten näyttelijämateriaali on monissa kesäsateissa liotettu. Ari Mäkitalo on palavaotsainen Lönnrot ja Rauno Koivunen viinaanmenevä, mutta pohdiskeleva Roos. Mukavaa vipinää on Tomi Aallon Jaakon ja Maija Salosen Ainon keskinäisessä kiusoittelussa. Kivan pienen roolin tekee Miika Kärki Juhona.

Kuivalahden kesäteatterin miljöötä ei lavastukseen ole uusittu kuin maalilla, mutta se on hyvin idyllinen, Satakunnan parhaita. Varsinkin katsojat ovat saaneet nyt käyttöönsä jykevän katoksen.